tiistai 18. helmikuuta 2014

Puutarhaterapiaa

Tämä talvi on kidutusta puutarhaihmisille. Kun lumikinokset peittävät maan ei ajatukset ole yhtä usein puutarhan lumoissa. Mutta meilläpäs ei olekaan yhtään lunta. Ei edes sitä aura-autojen kasaamaa lumen jämähuippua, jonka sulamista hidastaa sen päällä olevat hiekoitushiekat.

Kevät voisi jo tulla. Tämä talvi oli pettymys, joten mielellään otan vastaan superaikaisen kevään ja ennätyslämpimän kesän. Sallittakoon se hyvitykseksi lumettomasta talvesta.


Se tarkoittaisi, että nyt pitäisi suunnitella jo kasvimaata. Ideoita on taas kerääntynyt ja tärkein, minkä haluan saada valmiiksi tänä vuonna, on saada kunnon pohjustukset ja reuna-alueet kuntoon. Haluan myös, että meidän pläntistä tulee viihtyisä meille kaikille. Lapsille pitää rakentaa joku pysyvä maja, joku kutsuisi leikkiin kun äiti kitkee rikkaruohojaan. Isännällekin pitäisi keksiä vaikka riippumatto, jotta hänetkin saataisiin useammin houkuteltua tiluksille seuralaiseksi. Puutarhatöihinhän tuota ei saa, paitsi ehkä kottikärryjä työntämään silloin tällöin. 

Tänä vuonna esikasvatukset voivat jäädä hieman niukille, kun meidän Afrikan reissu tulee juuri tähän väliin. Kyllähän sitä ne tärkeimmät ehtii sitten reissun jälkeenkin, mutta uudet kokeilut taitavat jäädä vähemmälle. Tulevana viikonloppuna mennään äidin ja isän kanssa leikkaamaan kasvimaan omenapuuta. Täytyy käyttää hyväkseen heidän tietotaitoa ja idän halpatyövoimaa kun tääällä ovat vierailemassa :)

Mansikantaimet tammikuussa

Mietin tänään, että miksi se on niin terapeuttista huhkia kasvien kanssa. Puutarhahommia tehdessä mieli lepää. Ei ole isoja päätöksiä, mutta kuitenkin sen verran on ajateltava, että sen tuloksena olisi parhain mahdollinen tulos: paljon satoa. Onnistumisia ei lasketa vaan niistä iloitaan suuresti ja jos tänä vuonna ei joku onnistunut niin ainakin siitä oppii ja ensi vuonna on mahdollisuus käyttää oppejaan hyödykseen. Koko ajan näkee omien käsiensä työnjäljet. Välillä ahdistaa kun asiat eivät etene omalla toivomallaan tavalla tai nopeudella, mutta kun taas saa asioita tehtyä, eron näkee heti. 

Puutarhailu on ihanaa!

Mache-salaatit omalta maalta tammikuussa

lauantai 15. helmikuuta 2014

Henoch Schönlein Purpura

Hippuli hei!

ja terveiset vesisateesta! Ei helmikuun puolessa välissä näillä leveyksillä pitäisi vettä sataa. Lunta meillä ri ole yhtään. Meille piti tänä viikonloppuna tulla vieraita Göteborgista, mutta peruivat torstaina. Olivat kipeänä, kuten porukat tuntuu olevan näin helmikuussa. Tämä oli jo kolmas yritys, että he olisivat tulleet meille, mutta joutuivat taas perumaan.

Ollaan nähty viimeksi tasan vuosi sitten, kun me olimme heillä kylässä Göteborgissa. Silloinkin taudit eivät meitä jättäneet rauhaan vaan meillä oli omat taudit mukana. Tii sairastui juuri silloin tautiin nimeltä Henoch-Schölein Purpura, joka on verisuonten tulehdustauti. Oireina on useat ensin punaiset läiskät, jotka muuttuvat sitten mustelmiksi. Useimmiten jäljet ovat alaraajoissa tai takapuolessa, ja nivelet on kovin kipeät. Tautia tunnetaan hyvin vähän, eikä kukaan varmasti tiedä, mistä se johtuu. Sen epäillään olevan hengitystieinfektion jälkitauti. Useimmiten sen sairastaa 4-11-vuotiaan pojat, mutta sitä löytyy myös tytöiltä ja aikuisilta. Kukaan ei tiedä kuinka kauan tauti kestää vaan useimmiten se kestää 3-8 viikkoa eikä siihen tällä hetkellä löydy muuta lääkitystä kuin särkylääkkeet. Tauti voi olla hengenvaarallinen jos se menee munuaisiin asti ja sen takia verenpainetta ja virtsan proteiineja tutkitaan vielä monia kuukausia oireiden katoamisen jälkeenkin.

Tammikuu 2013

Meillä Henoch-Schönlein Purpura kesti "onneksi" vain kolme viikkoa. Meillä oli todellista tuuria kun akutenissa sattui olemaan lastenlääkäri tuuraamassa, joka heti epäili oikeaa tautia ja lähetti meidät lastensairaalaan samantien testeihin. Kun tietää miltä yksikin mustelma tuntuu, niin voi vaan kuvitella miltä tuntuu kun jalat on täynnä mustelmia. Kipu oli ilkeetä. Nilkat ja sormet myös turposivat niin, että hän ei voinut liikkua lainkaan vaan ainoa, mitä päivän aikana liikuttiin oli kun Tii kannettiin sohvalta vessaan ja takaisin. Jossain vaiheessa hän pystyi ja halusi itse liikkua - konttaamalla. Tartuntavaaraa ei taudissa ole, mutta on tapauksia jossa se on uusiutunut vuosien jälkeen.

Tammikuu 2013

Sitä on kyllä niin ihmeellisiä tauteja olemassa ja varsinkin nämä jälkitaudit ovat pelottavia. Pitäisi itsekin pitää mielessä, että hoitaisi itsensä kuntoon vaikka olisikin vain se tavallinen flunssa. Koskaan ei tiedä mitä siitä seuraa.

Tii todettiin terveeksi elokuussa, jolloin käytiin viimeisessä testissä. Kop-kop puuta, meillä lapset ovat olleet terveitä sitten tammikuun alun ja toivotaan, että säästytään taudeilta, koska alle kaksi viikkoa ja me ollaan Afrikan auringon alla.

keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Kouluvalintoja


Ruotsissa esikoululuokalle (suomessa eskari) mennään kuusivuotiaana. Samanlailla kuin Suomessa siis. Erona näiden maiden välillä on se, että esikoululuokka on koulun yhteydessä, ei siis esikoulun (suomen päiväkodin) yhteydessä kuten Suomessa. Lapset ovat koulun tiloissa ja ohjattua toimintaa on ainakin "meidän" koulussa klo 9-13 välillä. Sitä ympäröivän ajan lapset ovat "vapaa-ajankodissa", jossa on lapsia eri ikävuosilta, omat ohjaajat ja toiminta ymmärtääkseni vapaampaa kuin esikouluajan aikana. Esikoululuokalle siirrytään sinä syksynä minkä vuoden aikana lapsi täyttää kuusi vuotta ja sen vuoksi koulu valitaan jo kun lapsi on 5-vuotias.

Tammikuun alussa meiltä kysyttiin, että mitä haluamme tehdä Tiin kanssa, koska hän on rajatapaus. Rajatapaus, koska on syntynyt vuoden viimeisenä päivänä. Lähteekö hän esikoululuokalle syksyllä, vai jatkaako hän esikoulun eli päiväkodin puolella vielä yhden vuoden ja siirtyisi sitten vuonna 2015? Meillä oli kuulemma mahdollisuus valita ja anoa siirtoa esikoululuokan aloitukselle yhdellä vuodella. Eihän me oltu asiaa edes ajateltu. Meille oli jotenkin vesiselvää, että Tii aloittaa esikoululuokalla silloin, kun 2008 vuonna syntyneet aloittavat.

Kysymyksen saatuamme aloimme pohtimaan asiaa. Keskustelimme päiväkodin ohjaajien kanssa asiasta ja kuultiin, mitä mieltä he ovat siirrosta. Puntaroitiin ja tultiin siihen tulokseen, että mihin meillä on kiire. Lapsi ehtii olemaan koulussa monen monta vuotta. Ajatella, että meillä on mahdollisuus antaa hänelle yksi leikkivuosi lisää. Todellakin yksi vuosi vain leikkiä. Se oli meidän painavin syy valintaamme hakea aloitussiirtoa vuodella.

Paljon puolesta puhuivat myös se, ettei Tii ole vielä erityisen kiinnostunut kirjaimista ja numeroista, vaan tällä hetkellä enempi roolileikeistä. Suurin osa niistä kenen kanssa hän leikkii päiväkodissa ovat syntyneet 2009 eli ovat vielä vuoden päiväkodin puolella. Moni näistä 2009-lapsista aloittivat ihan samaan aikaan päiväkodissa Tiin kanssa ja näillä näkymin jatkavatkin sitten koulupolullekin yhdessä. Eikä äitiäkään haittaa yhtään, koska monista näiden lasten vanhemmista on tullut jopa minunkin tuttuja. Ja sitä paitsi tytär kiittää, kun on lukioiässä ja pääsee ravintoloihin ensimmäisenä luokkatovereistaan. Heh heh!

Tuosta edellisestä tuli mieleeni, että kun olen lueskellut netistä näistä asioista niin monet tutkimukset USA:ssa on kuulemma tulleet siihen johtopäätökseen, että luokan vanhimmat ovat usein myös menestyneet koulussa keskivertoa paremmin. Onhan se kiva sellaisestakin lukea, mutta se kun on niin yksilöllistä, etten sen varaan päätöksiä tekisi. Tai kuten eräs amerikkalainen kaverimme juuri kertoi, että se on hyvin yleistä USA:ssa hakea siirtoa vuodella, jotta lapsi olisi vanhempi ja isokokoisempi kuin ikätoverit. Miksikö? No, jotta hän pärjäisi paremmin tietyissä urheilulajeissa. Hullun touhua!

Magkännsla sanoo, että päätös on todella hyvä. Meidän luokan nuorimmasta tuleekin yhtäkkiä luokan vanhin. Ja oikeastaan niinhän tämän kuuluisikin mennä. Olihan Tiin tarkoitus syntyä vasta 1.1.2009 :)

torstai 16. tammikuuta 2014

Min kompis Mehmet

Vähän aikaa sitten kirjoitin minun joka päiväisestä ravaamisesta rullaportaissa. Mutta arvatkaapas, jollen olisi päivittäin ajellut tunnelbanalla, en olisi koskaan tavannut maailman herttaisinta Mehmetiä.

Mehmet työskentelee meidän tunnelbanan lippuluukulla, tarkastaa ja myy lippuja, ja auttaa matkustajia heidän pulmissaan. Kun olin äitiyslomalla Elliksen kanssa ja päivittäin menimme hakemaan Tiin päiväkodista, istui joka iltapäivä Mehmet luukullaan. "Hei, hur mår ni idag?" huikkasi hän joka kerta, kun annoin lippuni leimattavaksi. Kun tulimme takaisin kotiasemalle kyseli hän Tiiltä, miten päivä on mennyt. Siitä meidän "ystävyys" alkoi. Reilu vuosi sitten Mehmet yhtäkkiä hävisi. Mitähän hänelle oli tapahtunut, sitä en tiennyt.

Kunnes tapasin hänet vuosi sitten toisella lippuluukulla. "Ooohh, miten ihana nähdä sinua. Minä tykkään sinusta!" Mehmet hihkui, kun me tavattiin jälleen ja hän tarttui kädestäni. "Ja kuinka iso sinusta on tullut" kommentoi hän Tildeä. Arvatkaa, kuinka iloiseksi tulin kun sain tietää, että Mehmet on edelleen töissä lippuluukuilla. Ei työttömänä tai pahimmassa tapauksessa sairaana vaan jatkamassa asiakaspalveluhommissa.

Vielä iloisemmaksi tulin viime syksynä, kun näin hänen iloisen naaman jälleen meidän asemalla. He is back! Yhtenä päivänä olin unohtanut matkalippuni kotiin ja olin ostamassa yksittäislippua, hän antoi minulle ladattavan kortin ja sanoi: "ota tämä, mutta se pitää ladata". Kiitin tuhannesti ja menin latauslaitteelle. Se näyttää, että kortilla on 70 kr ladattua rahaa. Menin takaisin hänen luokseen ja kerroin tämän. "Se on sinulle. Minä tykkään sinusta" ja hymyilei kauniilla kasvoillaan. Kuka ystävällinen sielu tekee tuollaista? Ainakin Mehmet. (Pitihän minun kiittää häntä ja viedä suklaata hänelle jälkikäteen ja laittaa positiivista palautetta hänen asiakaspalvelutaidoistaan).

Nyt Mehmet istuu kopissaan joka ilta, kun tullaan kotiin ja joka päivä me kaverukset vähintään heilutellaan toisillemme, jollemme ehdi juttelemaan. Kerrottakoon, että Mehmet on kuudenkympin kieppeillä oleva herrasmies.

tiistai 7. tammikuuta 2014

Vuosi käden jokaiselle sormelle


"Äiti, miksi siellä pöydällä on kolme pakettia" kuuluu puoli kahdeksalta uuden vuodenaattona sängyn viereltä. Ja minun kun piti nousta ennen tuota syntymäpäiväsankaria! Paketit aukenivat, kuten asiaan kuuluu, nopeasti. Ja niin oli syntymäpäivä käynnissä. Meidän syntymäpäivälahja oli liput Disney on Iceen muutaman päivän päähän oikeasta syntymäpäivästä.

Uuden vuodenaattoa ja 5-vuotissyntymäpäiviä vietettiin kavereiden luona. Olin joskus aiemmin "pinnannut" Pinterestissä itselleni kuvan kakusta, jonka sisus oli yhtä yllätystä. Sellainen piti saada tehdä. Neljän munan kakkupohja, kermavaahtoa pohjien välissä ja Haribon mini-mini sekoitusnameja täytteenä. Toinen kerta kun käsittelin sokerimassaa ja meni huomattavasti hienommin kun ensimmäisellä kerralla, joka oli ihan katastrofi :) Silloinen jalkapallokenttä muistutti lähinnä peltoa lumiloskassa. Lapset ainakin tykkäsivät tästä kakusta.


Syntymäpäiväpäivälahjakin koettiin sunnuntaina Globenissa. Viisivuotiaalle oiva show. Tänä vuonna mukana olivat autot (Ellis oli pakahtua onnesta kun näki suosikkinsa ja itkusta kun ne lähtivät verhojen taakse), pieni merenneito, Tingeling eli Helinä-keiju ja Toy Story. Toy Story oli taon jälkeen ja minun mielestä ihan liian pitkä ja tylsä. Muutoin oli mielenkiintoinen. Paikatkin meillä oli hyvät ja nähtiin kaikki tapahtumat, jopa metrinmittainen pystyi istumaan omalla tuolillaan ongelmitta. 



Ensi viikonloppuna olisi sitten vuorossa Tiin ja päiväkotikaverin yhteiset synttärit meidän taloyhtiön vuokratiloissa. Tytöillä on päivä ikäeroa - toinen syntynyt 31.12.2008 ja toinen 1.1.2009, mutta toinen on vuoden vanhempi... :)

keskiviikko 1. tammikuuta 2014

I wish you enough

"I wish you enough"

I wish you enough sun to keep your attitude bright.
I wish you enough rain to appreciate the sun more.
I wish you enough happiness to keep your spirit alive.
I wish you enough pain so that the smallest joys in life appear much bigger.
I wish you enough gain to satisfy your wanting.
I wish you enough loss to appreciate all that you possess.
I wish you enough hellos to get you through the final good-bye.

Uuden vuoden toivotuksena, toivon kaikille kaikkea sopivissa määrin :) 
Varmasti moni on lukenut saman tarinan fb:ssa, kuinka vanha nainen toivotti tyttärelleen todennäköisesti viimeisenä tapaamiskertanaan "I wish you enough." Ja tuo tekstipahanen laittoi minut ajattelemaan näin uuden vuoden toivotusten ja lupausten päivänä. 
Sitä minä ainakin toivon ja lupaan. Sopivissa määrin. 


torstai 12. joulukuuta 2013

Ruuhkaa rullaportaissa

Mun kello soi joka aamu 06.03 (täytyy ajoittaa, ettei kaksi kelloa soi samaan aikaan). Annan kellon piipattaa toisen ja ehkä kolmannenkin kerran, kunnes on jo kiire. Ylös ja aamutoimiin. Pari minuuttia ehdin istua sohvalla juuri herännyt lapsi sylissä, kunnes on lennettävä. Lapsille vaatteet päälle, omat aamupalat ja eväät mukaan, ja pikakävelyä bussille koko jengi. Hyvin hiljaisia voimasanoja pysäkillä jos bussin takavalot loistaa punaisenaan. Se voi tarkoittaa, että päiväkodilta tulee hutia, että tulemme liian myöhään aamupalalle. Bussilta tungetaan itsemme juuri siihen ensimmäiseen metrovaunuun, joka on ihan täynnä, ja johon ei suositella mentävän. Varsinkaan vaunujen kanssa. Ruuhkaa, you know.

Itse jatkan matkaa metrolla, kun muut jäävät päiväkodin pysäkillä pois. Rullaportaissa en millään malta taikka edes ehdi jäämään seisoskelemaan vaan kipitän kaikkien ohi, säästän muutaman sekunnin ja olen tyytyväinen päivän hyötyliikunta-annokseen. 

Töissä olen toivon mukaan klo 8 vaikka muut aloittavat melkein tuntia myöhemmin. Minulle se käy paremmin, koska silloin pääseen takaisin ruuhkaan puoli viiden jälkeen. Taas kipitän rullaportaita alaspäin ja yritän ehtiä kävelemään niin pitkälle junan etuosaan kuin mahdollista. Taas säästän aikaa, kun ei tarvitse kävellä niitä muutamaa metriä metron ollessa perillä päiväkodilla. Metrosta jälleen ylös rullaportaita, juostaan päin punaisia valoja ja vihdoin päiväkodilla. Nyt hengähdän. Ennenkuin alkaa pukemisrumba. Ja metromatka lasten kanssa.

Ja taas mennään rullaportaita alas vaunujen kanssa, metroon, hissillä ja bussiin. Kohti ruuhkaa ja kaikkia muitakin joilla on yhtä kiire kuin meillä. Samalla saan kuunnella uhmaa ja huutoa, kun ei saa kävellä itse tai kun ei saa painaa stop-nappia tai kun ei äiti ei muutu kotiin unohtuneeksi vesipulloksi. 

Kun me vihdoin päästään kotiin on kello  lähempänä puolta kuutta tai kuutta. Ruuhkaäidillä ei enää pääkoppa toimi. Töissä kirjoitettua muistilappua ei enää muista kaivaa esille, ja jos sen muistaa tehdä ei niitä juttuja enää jaksa tehdä. Siirretään huomiselle. Tai jollekin muulle hieman ruuhkattomalle päivälle.

Joskus mietin, mitä olisi asua pienessä kaupungissa ilman kaikkea tätä arjen kilpajuoksua ajan kanssa. Vai onko se samaa sielläkin? Samalla hetkellä mietin, olisiko minusta asumaan pienessä kaupungissa? Kaipaisinko täpötäysiä metroja ja satoja metrejä rullaportaita? Vai olisiko se vaan ihanaa päästä niistä eroon?