Kevät voisi jo tulla. Tämä talvi oli pettymys, joten mielellään otan vastaan superaikaisen kevään ja ennätyslämpimän kesän. Sallittakoon se hyvitykseksi lumettomasta talvesta.
Se tarkoittaisi, että nyt pitäisi suunnitella jo kasvimaata. Ideoita on taas kerääntynyt ja tärkein, minkä haluan saada valmiiksi tänä vuonna, on saada kunnon pohjustukset ja reuna-alueet kuntoon. Haluan myös, että meidän pläntistä tulee viihtyisä meille kaikille. Lapsille pitää rakentaa joku pysyvä maja, joku kutsuisi leikkiin kun äiti kitkee rikkaruohojaan. Isännällekin pitäisi keksiä vaikka riippumatto, jotta hänetkin saataisiin useammin houkuteltua tiluksille seuralaiseksi. Puutarhatöihinhän tuota ei saa, paitsi ehkä kottikärryjä työntämään silloin tällöin.
Tänä vuonna esikasvatukset voivat jäädä hieman niukille, kun meidän Afrikan reissu tulee juuri tähän väliin. Kyllähän sitä ne tärkeimmät ehtii sitten reissun jälkeenkin, mutta uudet kokeilut taitavat jäädä vähemmälle. Tulevana viikonloppuna mennään äidin ja isän kanssa leikkaamaan kasvimaan omenapuuta. Täytyy käyttää hyväkseen heidän tietotaitoa ja idän halpatyövoimaa kun tääällä ovat vierailemassa :)
Mietin tänään, että miksi se on niin terapeuttista huhkia kasvien kanssa. Puutarhahommia tehdessä mieli lepää. Ei ole isoja päätöksiä, mutta kuitenkin sen verran on ajateltava, että sen tuloksena olisi parhain mahdollinen tulos: paljon satoa. Onnistumisia ei lasketa vaan niistä iloitaan suuresti ja jos tänä vuonna ei joku onnistunut niin ainakin siitä oppii ja ensi vuonna on mahdollisuus käyttää oppejaan hyödykseen. Koko ajan näkee omien käsiensä työnjäljet. Välillä ahdistaa kun asiat eivät etene omalla toivomallaan tavalla tai nopeudella, mutta kun taas saa asioita tehtyä, eron näkee heti.
Puutarhailu on ihanaa!










